torstai 28. syyskuuta 2017

IHMISSUHDELUUSERI

Mä en tiedä mikä tämän aiheen purkamisessa on ollut mulle näin vaikeaa, sillä tämä postaus on nyt pyörinyt luonnoksissa jonkin aikaa, koska en oo vaan uskaltanut julkaista tätä. Mutta nyt mä tän julkasen, vihdoin ja viimein.

_____________________________________

Tän postauksen otsikko kuvaa mua todella hyvin. Ihmissuhdeluuseri. Ja se mä oikeasti olen. Muutin kolme vuotta sitten Porista Helsinkiin ja olen tutustunut aivan ihaniin ihmisiin, mutta niitä oikeita sydänystäviä mä en ole osannut tehdä. Nimenomaan osannut. Jotenkin on vaan tuntunut, että minä muualta muuttaneena en vaan enää pääse niihin porukoihin sisään, mitä muut on täällä tehneet jo vaikka ihan teinistä asti. Koulussa tehdyt kaverit jää sinne kouluun ja töissä olevat on jäänyt sinne töihin. Mutta miksi, miksi mä en vaan näe niitä ihmisiä niin kuin muutkin mun ikäset? 

Kun multa on kysytty, että mitä teen viikonloppuna, vastaus on melkeinpä aina, että ''En mitään, olen kotona koko viikonlopun'' ja se on oikeasti totuus. Mulle tulee aina tosi paha mieli, kun katson kun muut on ystäviensä kanssa pitämässä hauskaa. Ja mitä mä teen? Itken yksin kotona itsesäälissä siitä, kun mulla ei oo kavereita kenen kanssa olla ja mä olen aina yksin. Ja tää kaikki on oikeasti ihan vaan musta itsestäni kiinni, mä tiedän sen. Tiedän sen niin hyvin. Mun poikaystävä on tutustunut aivan upeisiin ihmisiin, kenen kanssa hän voi olla milloin vain ja olen niin ylpeä hänestä, että hän on saanut ystäviä, vaikka onkin todella ujo luonteeltaan. Mä en koe itseäni ollenkaan ujona, vaan sosiaalisena ja ulospäinkääntyneenä, kivana persoonana. Mutta miksi mulla ei silti ole ystäviä? 

Mä oon tosi huono ottamaan yhteyttä ihmisiin ja oikeasti vain kysyä sitä että hei, nähtäisiinkö joskus. Tunnen itseni jotenkin tunkeilevana ja tuntuu siltä, ettei kukaan edes haluisi olla mun kanssa. Enkä sano tätä sen takia että mua nyt tultaisiin säälimään, vaan noin mä tunnen. Tapaamisten sopiminen on aina jotenkin vaivalloista, kun kaikilla on se oma elämä, omat menot sun muut. Mulla ei ole oikeastaan mitään muuta kuin koulu, tämä blogi, poikaystävä ja perhe. Mulla olisi aikaa ystäville vaikka roppakaupalla. 

Mun lähimmät ystävät asuu musta melkein 300 kilometrin päässä ja näen heitä siis erittäin harvoin. Puhutaan kuitenkin päivittäin. Ollaan tunnettu ihan pienistä asti ja he ovat mulle tosi tärkeitä, vaikka en aina sitä välttämättä sanokaan. Mulla oli aina ennen nuorena se kiva kaveriporukka, jonka kanssa nähtiin päivittäin. Miksi mä en osannut arvostaa sitä silloin?



 Ennen muuttoa Helsinkiin mulla oli myös paljon muitakin kavereita mun edellisellä asuinpaikkakunnalla, mutta nekin ystävyyssuhteet on jo päättyneet, syystä tai toisesta. Yksi ystävyyssuhde oli kuitenkin jotain aivan erilaista. Ajattelen häntä ihan päivittäin, vaikka me ei enää edes tunneta toisiamme millään tasolla. Kaikesta huolimatta ja lukuisten anteeksipyyntöjen jälkeen me tuskin enää koskaan nähdään. Ja tämäkin ystävyyssuhde loppui omasta itsekkyydestäni, tyhmyydestäni ja sinisilmäisyydestäni. Mä en ikinä unohda, kuinka hän sanoi mulle sitä, että ystävät ei ole itsestäänselvyys. Ja nyt mä sen vasta tajuan. Enkä mä tuu koskaan enää saamaan samanlaista ystävää kuin hän oli mulle ja se on vain totuus. 

Hypin nyt varmaan aiheesta toiseen ihan kokoajan, mutta koittakaa saada tästä jotain selvää. Elämäntilanteet muuttuu ja ihmiset sen mukana ja mikään ei vain mee niin, että oltaisiin satavarmasti ystäviä sinne eläkepäiville asti. Haluaisin vain oikeasti tietää, että mikä mua vaivaa, että miksi mä en vain oikeasti osaa tehdä niitä ystävyyssuhteita? Oon kuitenkin vasta 20-vuotias, elämä edessä ja näin. Mutta musta vain tuntuu siltä, että kaikilla on jo ne ystävänsä. Ja mulla ei vaan niitä täällä ole. 

Tuntuu jotenkin kauhealta kirjoittaa tämä, mutta mä oikeasti tunnen oloni tosi yksinäiseksi täällä. Enkä olisi tänne muuttaessani uskonut, että ystävien tekeminen olisi näin vaikeaa. Tuntuu, että mun sisällä on joku lukko, mitä mä en saa avatuksi. Kuitenkaan en halua enää muuttaa takaisin sinne mistä tulin, koska tuntisin itseni luovuttajaksi. Tulisin häntä koipien välissä takaisin sinne, missä kaikki on tuttua ja turvallista. En kuitenkaan pystyisi enää asumaan siellä, koska pahoja muistoja on vain liikaa ja suoraan sanottuna mua välillä ahdistaa se, kun jokainen vastaan tuleva ihminen on jotakin kautta jotenkin tuttu ja yleensä jonkun negatiivisen asian takia. Täällä Helsingissä on kuitenkin kaikki se, mitä mä tarviin unelmieni ja urani rakentamiseen - senhän takia mä tänne tulin. Ja ehkä myös vähän pakoon kaikkea muuta, mutta tajusitte toivottavasti pointtini. Mutta ne ihmissuhteet multa puuttuu. Oon niin kiitollinen Eetulle, miten se jaksaa pitää mulle seuraa, vaikka istun täällä kotona kaikki päivät, kun mikäkin luuseri. Käytän tota sanaa varmaan tässä postauksessa aivan liikaa, mutta se kuvastaa mun tunnetta itseäni kohtaan parhaiten tällä hetkellä.

_____________________________________

Tää ei nyt ollut mikään hei olkaa mun kavereita nyt pliis, avauduin blogiin tästä ja kaikkee -postaus, vaan nyt mulle tuli vain sellainen olo, että haluan saada tän sanotuksi. En jaksa esittää mitään, että hei on mullakin kivaa. Haluan vaan sanoa sen, että kaikki ei oo sitä miltä se näyttää. Mun blogissa harvoin mennään pintaa syvemmälle, koska näinkin henkilökohtaisen asian jakaminen oli mulle tosi iso päätös. Mun elämä on tällä hetkellä aika sanoinkuvaamattoman rankkaa tietyistä syistä, mutta teki kuitenkin ihan hyvää, että sain edes tän vihdoin kirjoitettua ulos päästäni. 

Haluaisinkin nyt kuulla, että onko teillä jollain samoja ajatuksia tai kokemuksia aiheeseen liittyen?

19 kommenttia:

  1. Fiilaan niin paljon ♥ Oikeestaan kaikki kaverit on muuttaneet muualle tältä paikkakunnalta, joten täälläkin ollaan yksin blogin, perheen ja poikaystävän kanssa. Toi "koulukaverit jää kouluun ja työkaverit töihin" on niin totta munkin kohdalla, jotenkin hankala saada se etenemään sille ns. seuraavalle ystävyystasolle. Ois kuitenkin ihana koodailla sunkin kanssa, jos haluut vaikkei musta jokapäivästä kahvittelu kaveria saakkaan, kun näin kaukana asun :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tota mäkin meinaan mitä kirjoitit, et on ollu tosi vaikeeta viedä sitä ystävyyttä just eteenpäin. Olisi myös ihan mahtavaa puhua joskus, vaikutat ihanalta tyypiltä ♡

      Poista
  2. Mulla on myös samoja ajatuksia. Mäkin vapaa päivinä mietin mitä mä tekisin elämälläni, kun muut pitää hauskaa ja itse on aina yksin himassa. Kaikki mun vähäisetkin kaverit muutti opiskelemaan toiseen kaupunkiin, mutta onneks mä saan mun perheestä sentään jotain seuraa. Vaikka mulla on kaikki hyvin elmässäni niin oon huomannut kuinka ystävät on tärkeitä ja yksinäisyys perseestä! ����❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perheen seura onneksi aina piristää ♡ Ihanaa kuulla että sulla menee muuten hyvin :). Kenenkään ei pitäisi olla yksin ikinä ♡

      Poista
  3. Hei oli ihana kun laitoit viestiä tänään et nähäänkö! Rohkeesti vaan laitat muillekin siellä päässäkin asuville, tiiän et aina se ei oo helppoo mutta joskus (yleensä aina) se kannattaa 😘 Musta oli tosi kiva nähdä ja tosi mielellään nään/pidän yhteyttä jatkossakin vaikka mustakaan ei täältä saakka ihan joka päivästä livekahviseuraa saa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sua oli tosi helppo lähestyä, kun ollaan ennenki täällä blogin puolella jutskailtu ja onneksi laitoin viestiä, piristitte mun päivää todella paljon ♡ Pitäisi vaan rohkaistua enemmän :). Nähdään pian taas jossain vaiheessa ehdottomasti ♡

      Poista
  4. Mulla vähän samankaltainen tilanne kuin sulla. Asun Oslossa norjalaisen poikaystävän kanssa, jolla tietenkin on ne omat vanhat kaverit, mutta mä en itse ole saanut tämän melkein vuoden aikana aikaiseksi edes yrittää saada norjalaisia kavereita. Vähän hävettää itseäkin se, että miksi en ees yritä tutustua norjalaisiin ja vietän niin paljon aikaa yksin kotona. Itsellä tosin vielä se, että en ole töissä siellä, enkä koulussa, koska kirjoitan parhaillaan gradua suomeen. Tuntuu etten ees oikein tiedä mistä aloittaisin niiden kavereiden etsimisen, tuskin sitä voi tuntemattomille IGssäkään laittaa vaan viestiä että moi tavataanko :----D Mä oon vielä luonteeltani tosi introvertti ja viihdyn hyvin yksin, että ehken siksikään ole saanut aikaiseksi norjalaisiin tutustumista.

    Anyways, pointti kai tässä on se, että et oo ainut joka on samassa tilassa! Mäkin välillä kaipaan just sitä tiivistä ystäväpiiriä joka oli lukiossa/yliopistossa, joka on nyttemmin hajaantunut ympäri Suomea. Ja en mäkään aina ymmärrä sitä itsessäni miksen yritä kovemmin saada norjalaisia ystäviä haha. Laiskuus? Ehkä pitää aloittaa jokin harrastus että löytyy kivoja tyyppejä :---P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uudessa maassa ilman kavereita on varmasti vielä mälsempää kun tämä mun tilanne :(. Jospa voisit tutustua sun poikaystävän kautta joihinkin tyyppeihin? Vitsit kun vaan kehtaisi laittaa jossain IG:ssä viestiä, että haluan tutustua ilman että pidetään ihan psykona. :’D Mut toi harrastus oli hyvä idea, mutta seuraava kysymys olis sitten se, että mitä harrastais :D Laitan kyllä myös tän mun yksinäisyyden laiskuuden piikkiin osaksi, koska jos olisin vaan rohkeampi ja ottaisin itteäni niskasta kiinni ois homma varmasti eri. Kiitos kommentistasi Reetta ♡

      Poista
  5. Mä olen ollut kans teininä se tyyppi kenellä oli iso kaveriporukka yläasteella ja lukiossa. Kakskymppisenä muutin opiskelemaan Joensuuhun AMK:uun välivuoden jälkeen ja meillä syntyi koulussa hyvä ja tiivis kaveriporukka. Taas, onneksi. Vaihdoin kesken opintoja asumaan Turkuun ja sain myös Turussa muutamia mielettömän hyviä kavereita AMK:ssa, kun vaan jaksoin olla itse aktiivinen ja ottaa kontaktia ihmisiin. Kun valmistuttiin, jengi muutti kaupungista pois ja huomasin varsin pian olevani kaupungissa yksin. Silloisesta poikaystävästäni ja hänen ystävistään oli suunnaton apu, mutta ei se ole sama asia kuin, että olisi niitä ihan omia ystäviä ympärillä. Pari vuotta meni todella sumuisissa, yksinäisissä merkeissä, koska en oikein just osannut lähteä etsimään kavereita mistään.

    Vuosi sitten muutin Turusta jälleen Joensuuhun opiskelemaan. Opiskelen nyt toista vuotta yliopistossa. Aluksi tuntui, etten saa kuin ihan pari kaveria, joiden kanssa hengailla silloin tälloin. Onnekseni nyt, vuotta myöhemmin voin todeta, että mulla on ympärilläni ihana, sopivan kokoinen ystäväporukka. Lohduttavaa on ajatella, että vielä näin aikuisiälläkin voi rakentaa syviä ystävyyssuhteita uusien ihmisten kanssa. Toki se saattaa vaatia työtä ja viitseliäisyyttä. Harvoin ketään tullaan kotiovelta hakemaan (paitsi nyt, kun asun kahden hyvän ystäväni kanssa ja naapurioven takaa löytyy kolmas huippuystävä). Viime vuonna oli vain pakko vähän astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja niin sanotusti vähän tunkea ja änkäytyä tilanteisiin, joissa tutustuu ihmisiin. Ja piti itsekin muistaa olla se aktiivinen osapuoli, joka kyselee tyyppejä kahville höpöttelemään omia juttuja :)

    Olen nyt 27-vuotias ja voin todeta onnekseni, että kyllä niitä omia, hyviä tyyppejä löytyy, kun vain jaksaa hieman nähdä vaivaa. Muistuttaisin myös, ettei pidä pelätä tai hävetä ottaa uusiin ihmisiin kontaktia. Siinä ei menetä mitään, jos joku kieltäytyykin kahviseurasta, mutta kysymällä saattaa saada aikaiseksi uusia, ihania ystävyyssuhteita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi ihanaa kuulla, että oot saanu kivan ystäväporukan sun ympärilles! ♡ Ehkä pitäisi sitten vaan itekin tunkea itseäni muiden seuraan, mutta se rohkeus on vähän hakusessa. Kiitos paljon sulle tästä kommentista, lupaan lukea tän tsemppaavan kommentin uudestaan, jos ei meinaa mistään tulla mitään. ♡

      Poista
  6. Mulla oli jokun aika sitten aivan samanlainen tilanne kuin sinulla, olin yskin kun muutin uuteen kaupunkiin josta en juuri tuntenut ketään, ja ihan omasta syystä en oikein kehdannut ottaa keneenkään yhteyttä, mutta nyt kesällä sain otettua itseäni niskasta kiinni ja tutustuin aivan ihaniin ihmisiin joiden kanssa vietän aikaa <3 Se vaan kannattaa uskaltaa ottaa yhteyttä, silleen sitä voi löytää itselleen ihania ystäviä joiden kanssa on ihana viettää aikaa <3 Ja hei sä vaikutat aivan ihanalta persoonalta ja suhun ois aivan ihana tutustua, enkä varmasti ole ainut! Harmi vaan kun asun suhteellisen kaukana Helsingistä :(

    https://laurajuliaa.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut, pitäisi vaan ottaa niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain... Ihana kuulla, säkin vaikutat aivan ihanalta tyypiltä! Kiitos kommentistasi ♡

      Poista
  7. Jotenkin ymmärrän sua tän suhteen! Just toi on asia mikä mua mietityttää jos joskus tulis muutettua toiselle paikkakunnalle, koska ystävien saanti on nykyään jotenkin tosi tosi hankalaa! Mut sua oli kyllä ihana nähä, niinku Marianne tossa ylempänä jo sano! Täytyy törmätä kun tullaan taas sinnepäin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, itekkin mietin muuttaessani, että joskus on vaan mentävä kohti unelmia, tehdä riskejä ja jättää se tuttu ja turvallinen taakse. Mielelläni nään teitä uudelleen, olitte molemmat aivan ihania tyyppejä! ♡

      Poista
  8. Huhhuh :D Mulla oli ihan samantapainen tilanne ekat vuoden kun muutin Jyväskylään. Sitten se muuttui ja en osaa tarkalleen sanoa mistä se johtuu. Aikasemmin en ees jaksanu lähtä minnekään, aattelin että mulla on poikaystävä eikä mun silleen väkisin tarvi lähteä hengailemaan jonnekin ku se ei tuntunu siltä mitä haluan. Mutta silti olin tosi yksinäinen vaikka tiesinkin, että on hyviä tyyppejä.. Sitten erosin ja aloin vaan enemmän tekemään kaikkea, näkemään ihmisiä ja pikkuhiljaa sitten syntyi useita tosi hyviä ystävyyssuhteita. Sellasia, jossa toisen kanssa voi vaan olla tekemättä mitään. Se on ehkä se juttu, että koen sen aina vähän raskaana jos pitää varta vasten lähteä tekemään jotain tai että se koko yhdessä oleminen liittyy siihen, että kokoajan ollaan/tehdään/jutellaan aktiivisesti :D Kaipaan paljon sellasta aitoa ja rentoa läsnäoloa ja nykyisin jaksan myös paljon enemmän nähdä näitä ihmisiä kun näkeminen ei tunnu millään tavalla suorittamiselta. Se on enemmän, että joku tulee vaan jakamaan tämän hetken mun kanssa :) Vaikea selittää, toivottavasti hoksaat! Eli ite ainakin hoksasin sen, ettei kannata "tyytyä" siihen, että on kiva poikaystävä kenen kans on parasta vaan itsensä ja myös parisuhteen vuoksi on tärkeää nähä niitä muita ihmisiä ja eihän mitään syvempää voi rakentuakaan, ellei sille anna aikaa ja mahdollisuutta :) Mä ainakin itse jämähdän helposti kun seurustelen, mutta tän ymmärrettyäni oon pyrkiny muuttamaan tätä ja se on tehny vaan hyvää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tota mäki haluaisin, eli ystäviä kenen kanssa vois vaan olla, eikä aina tarvitsisi sopia kunnon suunnitelmia että mitäs nyt tehtäis, vaan voitais vaan mennä jonkun toisen luo ja vaan oikeesti hengailla. Onneksi mun poikaystävä on löytänyt kivoja kavereita kenen kanssa olla, vaikka yhdessä vaiheessa hänelläkin oli sama tilanne kuin mulla nyt. Jostain ihmeestä se niitä kavereita yhtäkkiä itselleen sai ja nyt hänellä on oma kiva porukkansa. Ehkä joskus mäkin... :D

      Poista
  9. Tosi hyvä teksti, pisti itsenikin ajattelemaan enemmän just sitä, miten tietyt suhteet toimii vaan tietyssä ympäristössä. Just itsekin tänne kehä 3:lle muuttaneena kaikki on ollut tosi uutta ja hektistä, ja tuntuu että uusia tuttavuuksia tulee joka päivä vastaan, mutta en jotenkin vaan osaa tottua siihen ajatukseen, että viettäisin uusien koulukaverieni kanssa aikaa koulun ulkopuolella... Pahin kynnys mulla on just tossa syvemmässä tutustumisessa, kun on tottunut niihin samoihin eskarista asti tunnettuihin ystäviin ja pitkäaikaiseen poikaystävään, ja tavallaan ehkä tuntuu, ettei elämässä oo tilaa niille uusille tuttavuuksille vaikka ehdottomasti pitäisi olla. Onpa kamalaa ajatella noin, mutta tuntuu vaan jotenkin tosi raskaalta yrittää väkisin jauhaa jotain paskaa puolitutuille. :D Mitä tähän nyt tarviis, olis just ne samanhenkiset ihmiset jotka ei vaadi mun kaikkea energiaa.
    Sä vaikutat ihan mahtavalta ja tutustumisen arvoiselta tyypiltä, toivottavasti alkais pian helpottamaan noiden fiilisten kanssa! Tsemppiä sun syksyyn. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon juurikin samaa mieltä sun kanssa. Se oikeesti tuntuu vähän raskaalta, kun pitää tutustua uusiin ihmisiin ja varsinkin just tänne 3 vuotta sitten muuttaneena niitä ihmisiä tulee ja tulee mut silti se ei ikinä lähde siitä ”syvenemään”. Ehkä ne ei ole sit ollut samanhenkisiä kun minä, tai sitten heillä on jo tarpeeks kavereita kenen kanssa olla. ?:/ Säkin vaikutat aivan ihanalta persoonalta! Kiitos paljon kommentistasi Petra ja kivaa syksyä sulle ♡

      Poista
  10. Olet rohkea kun kirjoitat tästä aiheesta! Mulla oli sama fiilis kun muutin Helsinkiin neljä vuotta sitten, uusien ystävyyssuhteiden rakentaminen on raskasta ja vie aikaa. Vaikutat tosi hyvältä tyypiltä, toivottavasti sun olo helpottaa pian! <3

    VastaaPoista

Follow

PINTEREST